Miksi tehdaspaikkakunnille ei synny uutta teollisuutta?

Mahtimedia mylvi UPM:n Voikkaan paperitehtaan lopettamista vastaan vuoden 2007 eduskuntavaalien alla: työpaikat olisi pitänyt säilyttää; olisiko tasapuolisuuden nimissä pitänyt perustaa uudelleen myös Killinkosken 1954 lopetetun puuhiomon työpaikat.

Poikkesin Voikkaalla pari kesää tehtaan lopettamisen jälkeen. Pääraitin näivettyminen oli kyllä alkanut jo pari vuosikymmentä aikaisemmin; työväentalon ulkokunto kertoi kylän yhteisöllisyyden rappeutumisesta jo ennen Halosen presidenttikausia. Samanlainen ehtootunnelma vallitsi Myllykoskella, vaikka siellä paperitehdas vielä toimi silloin.

Miksi aikoinaan virkeät tehdaspaikkakunnat eivät ole synnyttäneet ympäristöönsä muuta uutta teollisuutta?

Paperialan yleinen ansiotaso on tunnetusti ollut reippaasti korkeampi kuin muilla toimialoilla; vuoden 2005 selkkauksen aikana ilmeni, että paperitehtaissa jopa kanttiinin hoitajien ansiotaso oli silloin puolta korkeampi kuin tyypillisesti ravintola- ja kahvila-alalla Helsingissä.

Miksi paperitehtaiden ylikorkea palkkataso ei luo kannusteita investoida uuteen teollisuuteen paikkakunnilla? Koska se perustuu rent seeking –toimintaan (oman edun tavoitteluun, omanvoitonpyyntiin): joukkovoiman käytön tavoite on saada lainsäädäntö muutettua siten, että joukkovoiman käytön härskeimmätkin muodot ovat laillisia.

Näinhän meillä on tapahtunut sitten Killinkosken tehtaan lopettamisen, erityisesti nk. Sorsan-Virolaisen hallituksesta Holkerin-Liikasen hallitukseen; työelämän pelisääntöjä on jatkuvasti ”kehitetty” pidentämällä ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan kestoa, parantamalla irtisanomissuojaa, yhteistoimintalailla, työehtosopimusten yleissitovuudella ja Lipposen hallitusten innovaatiolla taata kuntaliitosten jälkeen henkilöstölle viiden vuoden irtisanomissuoja.

Poliittisen lakkoilun ja tukilakkoilun kieltämistä ei yksikään poliitikko ole uskaltanut kannattaa, puhumattakaan Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksesta.

Tehdaspaikkakuntien nuoriso oppii nopeasti, miten ylisuuri palkkataso saavutetaan. Vaihtoehtoinen urapolku on päästä herraksi rent seeking’issä, siis joko lukemaan työoikeutta ja sopimusjuridiikkaa tai valistusupseeriksi.

Näin tehdaspaikkakunnille ei synny aitoa pienyrityskulttuuria ja siksi sinne halutaan vain suuria tehdaslaitoksia; työmarkkinoidemme rakenteet on luotu suuryritysmaailmaa varten ja erityisesti valtio-omisteisia ja poliitikkojen vaikutusvallassa olevia suuryrityksiä varten.

Juuri näitä rakenteita Urpilaisen (ja Rinteen) jarrukentälliset puolustivat ehdottoman menestyksellisesti viime hallituskaudella.

 

Kun se toi roiman vaalitappion, ehkä tehdaspaikkakunnat ovat heräämässä: saavutettujen ”etujen” peruuttaminen nostaisi nopeasti työn tuottavuutta kautta koko teollisuuden, mikä kasvattaisi työvoiman kysyntää eli loisi uusia työpaikkoja; Suomeen kannattaisi jälleen investoida; hyvyyden kierre jatkuisi